Ihmeellinen ja ennakoitu fuusio omille tuskailuilleni tapahtui eilen kun vierailin ystävän luona, joka suodattaa myös menneitä samantyyppisiä haavoja itsensä ja kaikkien puolesta. Oli hauskaa jakaa omia viimeaikaisia tuntemuksia ja kuulla samanaikaista samantyyppistä kehitystä, elämistä ja porinaa toisellakin. Keitto kypsyy ja maustuu ja kun se on valmis, siitä voi nauttia, se muuttuu siunaukseksi. Jos sitä alkaa syödä kesken kaiken suu palaa, ja perunat ovat raakoja, tulee vatsanpuruja. Sen on saatava maustua ja kypsyä. En voi vielä tietää, minkämakuiseksi keitto muotoutuu, sillä on oma elämä. 

 

Eihän minun tarvitse olla niin rajaton, niin auki, jos jaan kokemukseni äidin kanssa. Voin kertoa vain, etten enää usko siihen, että hän olisi minun onnellisuuteni tai onnettomuuteni syy. Että ennen pidin häntä syynä ilooni ja suruuni. Ei minun tarvitse mennä yksityiskohtiin, ehkä juuri niiden avaaminen tekee rajattoman olon. Voi puhua hieman yleisemmällä tasolla.

 

Tuntuu hävettävältä, vatsanpohjaa supistaa syyllisyys, kun menin avaamaan tämän blogin ja menin kirjoittamaan äidistä. Koin sen ehkä noin tunnin päästä, kun olimme pyöräretkellä. Ja kaupassa. Ajatukset palasivat siihen mitenhän kirjoitus on otettu vastaan tai miksi minä avauduin niin paljon. Entä jos joku tunnistaa. 

 

Rajattomuus ja toisen pyytämättä neuvominen ovat yleisiä isäni suvun puolella. Monesti kommunikointi hänen kanssaan tyssää pyytämättä annettuihin neuvoihin ja palautteisiin, mutta sitähän kaikki tekevät. Koen ja näen ja kuulen heidät kaikki karkeina, rajattomina, raatelevina, jotka menevät toisen asioihin kuin ne olisivat omia. Heh. Minä olen myös sellainen. Olen koettanut kotona huomata nyt, milloin teen sitä. Tänään huomautin asiasta ja huomasin myös itse tekeväni sitä toiselle. Tämä on mielenkiintoinen matka.

 

Äidin puolella taas ihmiset ovat pehmeitä, minun silmissäni. Riippuvuuksille alttiita, helposti rikkoutuvia. Välit rikkoneita, omillaan pysyviä. Olen nähnyt paljon yhtäläisyyttä itseni, äitini, äidinäitini ja äidinisän välillä. Monet asiat tulevat sieltä. 

 

En halua kirjoittaa lukijalle. Kirjoitan tätä itselleni. Ja on tärkeää sanoa tämä: että minun ratkaisut ovat toimineet minulle. En voi sanoa, että tämä toimii sinullakin. Koska sinulla on oma matkasi. Mutta sen sanon, että uskalla aloittaa se.

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.

Juopolla on pohja, minkä jälkeen on joko kuolema tai raitistuminen. Herää halu raittiiseen elämään. Näin sanotaan. Jos on vielä juomatonta viinaa jäljellä, on pohja vielä edessä, ja juominen. Mikä on juopon kanssa kasvaneella? Mikä on pohja addiktin läheisellä? Oireisto on näennäisesti hyvin erilainen. On erilaista samaa, erilaista itsekkyyttä. Se näkyy haluna omistaa kaikki. Tai siis näkemyksenä että se on minun. Sinä olet minä. Et saa heittää takkiasi pois, sinun täytyy viedä se hyväntekeväisyyteen. Et saa toimittaa askarettasi, esimerkiksi hampaidenpesua, noin. Sinun täytyy tehdä se näin. Minua ahdistaa, kun teet sen noin. Haluaisin, että teet sen näin. Niin kuin minä olen asian ajatellut, niin kuin minä sinuna sen tekisin. Miksi en näe, tilanteessa ollessani, että 'minä haluaisin että sinä et laita sitä takkia roskikseen.' Miksi en näe että minä tahdon koko maailman pyörivän sillä tavalla kuin minä sen haluaisin pyörivän. Sään jo ymmärrän. Sään jo vapautan. Se saa olla ja muuttua oman mielensä mukaan. En sano sille vastaan. Mutta ihmisiä, niitä minä yritän muuttaa. Eläimiä. Tilanteita. Ajatuksiani. Mieltäni. Milloin pohja tässä riippuvuudessani eristää kaikki itsestäni 'toiseksi' ja sitten resistoida ja inhota sitä, tulee vastaan? Minkälaiselta se pohja näyttää? Onko se tämä jatkuvasti aistimani ahdistuksen korvennus suoliston perukoilla vai viimeaikainen täysi haluttomuus osallistua ahdistaviksi kokemiini tilanteisiin? Onko pohja siinä kun alan tajuta etten enää halua elää elämää näin, että minä en tee itsestäni onnellista toimimalla urautuneilla tavoillani. Selviytymistaistelulle ei ole enää käyttöä, koska kaikki on hyvin. Voisiko tämä olla minun pohjani? 

Kun ottaa itseään niskasta kiinni ja virittäytyy taajuuteen jossa selvitetään asioiden todellinen laita,voin nähdä kuinka tämä ongelma on yleismaailmallinen, universaali. Niin kauan kuin on ihmisiä on rajanylityksiä. Silloin laadin itselleni sääntöjä, johtopäätöksiä, 'seuraavaa hädänhetkeä varten'. Aina tulevan varalle jotain ottaisin mukaani, niin mieluusti.

Mutta todellisuus, on vain tämä tässä, hetki, joka meni jo. Ja se on tässä taas, uusi, uusi elämä, täysin tuntematon, avoin, vielä koskematon.

Totuuksia ei ole, koska se on aina uusi. Tämä. Ja yhteys, on löydettävä, tässä. Eilisen avain ei käy tämän päivän lukkoon. Minun on elettävä jokainen hetki, siksi Luojan, Elämän, Varjeluksen, Aiemmin Menneiden, Jatkuvasti Siunauksia Minulle Sydämestäni Antavien kiitos, eilisen avain ei käy tämän hetken lukkoon, jonka edessä olen kädetön, neuvoton, ulalla, aseeton, pihalla, en osaa, antaudun. 

Minä antaudun, minä en tiedä.

Miten se onkaan tervettä minulle (jonka minän olen itse sepittänyt) - nöyrtyä, avautua, aueta, katsoa, miten oikeudenmukaista.

Olen tehnyt Byron Katien Workia, ja siksi mieleni tekee myös kääntää tuo äitini on tehnyt minusta läheisriippuvaisen -lause toisin päin. 

Ensin tutkin sitä, ja huomaan että uskoessani tuohon ajatukseen, koen voimattomuutta, kaunaa, patoan energiaa itseeni, se alkaa myrkyttää minua, se tuntuu vatsan alueella, .. näistä merkeistä voin tietää ettei tuo uskomus ole paikkansapitävä. Keho aina paljastaa valheet joihin haluaisin mieluummin uskoa kuin kantaa vastuuni omasta olemassaolostani täällä. Kiitos äiti että sinä annoit minulle elämän lahjan. Nyt minä katson, kuka olisin ilman tuota ajatusta, että äitini on tehnyt minusta läheisriippuvaisen. Tunnen kuinka laajenen, jotain pääni yläpuolella aukeaa, minä en ole kiinni missään (vaikka istunkin tässä tuolilla), koen suurta autuutta, tunnen oman olemukseni, joka on totuutta, tietoa, autuutta, läsnäolemista, olemista, leijumista, ihanaa. Koen suurta vahvuutta. Lujuutta, joka on myös tietoa.

Käännän uskomuksen itseeni. Minä olen tehnyt minusta läheisriippuvaisen. Kun asiat kääntää päälaelleen, ja huomaa kuinka ihan yhtä totta ne ovat niinkin, jotain ihmeellistä helpotusta, voimaantumista, tapahtuu, samassa hetkessä. Lisäksi alan saada esimerkkejä siitä, kuinka tuo asia on totta. Minä olen elänyt nahassani nämä 34 vuotta, ja olen tehnyt itsestäni läheisriippuvaisen, niillä tavoilla, joilla olen ajatellut, päätellyt, lajitellut tietoa ja reagoinut ärsykkeisiin. En voi mitenkään syyttää omasta läheisriippuvaisuudestani ketään muuta. Toinen asia - minä olen se joka minut voi tästä pahasta päästää. Olisikin aika rasittavaa kuvitella äitini joutuvan vielä parantamaan minut. Jostain kumman syystä kolmas esimerkki tämän uskomuksen totuudellisuudesta on se, että minä olen halunnut tämän kokemuksen. Jostain syystä minä olen halunnut ja kulkenut tätä kohti koko elämäni. Haluan suurta vapautta, siksi.

Käännän ajatuksen toiseen. Minä olen tehnyt minun äidistäni läheisriippuvaisen. Aina nämä vastakkaiset totuudet osuvat sinne nöyryydenpuutoskohtiin, eheyttävät meidän auraamme, kolot pois. Nyt on koko kuvio selvillä. Jostain syystä mieleeni tulee paljon muistikuvia lapsuudesta ja myös aikuisuudesta, tilanteita joissa minä tein jotain läheisriippuvaa. Muutin kauas, toiselle paikkakunnalle, niin kauas ettei enää tarvitse olla yhteydessä päivittäin, välttely, pako, hylkäys, pään puskaan pistäminen, ero. Menin hakemaan vanhempia kesken juhlien, hädässä, epäluottamuksen vallassa, aiheuttaen pahat riidat. Raivosin, tahdoin välttämättä juuri tietynlaiset vaatteet, huusin äidille, kunnes en enää muista mitä huusin, päässä sumeni. Kaikenlaisia suuria mielenilmauksia. Minä tarkkailin äitiä, hänestä tuli minun jatkeeni. Häntä halusin kontrolloida. Tässä ei tarvitse olla kyse siitä, kuka oli ensin, muna vai kana. Me olemme molemmat tässä. Kiitos Elämä, että olet johdattanut minut Lähteelle.

Äitini ei ole tehnyt minusta läheisriippuvaista. Kolmas käännös. Synninpäästö. Toisen ihmisen vapauttaminen ikeeni alta. En edes tajunnut, että pidin sinua siellä. Annan sinulle koko elämäsi, elämäni, takaisin, kaikki ansioni, saavutukseni, onneni. Ei meissä ole eroa. Olen vapaa tulemaan ja menemään.  On suuri ihmetys ja vaitiolo, on suuri mykistyminen. Ja ilo.. Miten elämä voikaan olla ihanaa! Ihmeellistä.

Näihin kuuluisi vielä elää tämä Work, kertomalla asianosaiselle tekemästään työstä. Se pistäisi tämän menetelmän käytäntöön. Minä olen siinä arka, pelkään tunnustaa kuinka hullu olenkaan, että teen tällaista työtä! Ne harvat kerrat kun olen koettanut tätä tehdä läheisille, usein he eivät ole ymmärtäneet, ja minä en ole ollut tarpeeksi assertive, sana jota en osaa äidinkielelläni, syystä etten hallitse ilmiötä. 

Assertive: confidently aggressive or self-assured; positive: aggressive; dogmatic

Mitä se muuttaisikaan, jos voisi tehdä kaiken? Kenen onnesta tässä olikaan kysymys? 

Jämäkkä, määrätietoinen. Haluanko paskamyrskyn, siinäkin on uusi uskomus. 

Jos olen rehellinen äidille, hän loukkaantuu. 

Vittumikä pelkuri mie oon. Äidin kanssahan nää ongelmat on. Sen kanssahan ne tulee selvittää. Miksi se on niin vaikeaa kertoa hänelle? Puhua hänen kanssa? Mitä se auttaa jauhaa näitä täällä?

Viime keväänä oli round one. Synninpäästö miulle. Pääsiäinen lähestyy, tuleeko tässä round two. Viime keväänä sain synninpäästön, tarkoittaa että kerroin rehellisesti kuulumisten kyselyyn, että kestänee vuosia toipua kaikesta, mitä lapsuudessa tapahtui. Sain viiveellä vastauksen jossa oli osuus koskien jonkinlaista katumusta siitä, miten asiat menivät. Tai toteamus että kyllä olisi pitänyt hakea apua, nyt kun ajattelee. Tuo osuus, tuo osuus vapautti minut. Kaikesta siitä tuskasta, pystyin päästämään irti. Mutta nyt huomaan, että kaunaisuus on taas palannut. Tulisiko minun sanoa hänelle jotain tästä? Koetan tehdä sen.